Tekstejä

Älä kysy minulta mistä olen tulossa,

 vaan mihin olen menossa..

"Makaan tyhjän asunnon lattialla ja itken. On yö ja katuvalot heijastuvat ikkunasta kattoon. Minun on kylmä vaikka minulla on päälläni villakankainen takki ja mustat farkut ja jaloissa nyörein solmittavat talvikengät. Olen maannut lattialla ja muutaman tunnin enkä pysty nousemaan. Silmäni ovat turvoksissa kaikesta itkemisestä. "

Tämä on yksi niistä mielikuvista siitä, mitä minulle tulisi tapahtumaan, jos alkaisin elää niin kuin itse haluan. Näin ajattelin ennen kuin otin elämäni ohjat omiin käsiini. Pelko kaikesta, mitä tulisi tapahtumaan, oli suuri. Jälkeenpäin ajateltuna se oli aivan turhaa, sillä kaikkea mitä sitten tapahtui, en olisi osannut pelätä enkä toivoa unissanikaan.

Entisessä elämässäni olen kasvattanut kolme ihanaa tytärtä, ollut pitkässä avioliitossa, tehnyt ikäni pätkätöitä hoitoalalla, kokenut hometalohelvetin ja ennen kaikkea suorittanut elämää..

Puolen vuoden aikana olin ottanut avioeron, jättänyt taakseni aika suuren osan elämästäni, löytänyt uuden ihmisen elämääni todeten, etten pystykään elämään hänen kanssaan. Suhteen loputtua olin tilanteessa, johon en ollut osannut varautua mitenkään. Aloitin elämäni osittain alusta, eikä minulla ollut mitään suunnitelmia. Aloin miettiä mitä todella haluaisin elämältäni. Ainut suuri haaveeni oli asua maalla.

Tarinani alkaa syyskuisesta päivästä vuonna 2014.

Vaihdoin työpaikkaa hoitoalalla ja hommasin kerrostaloasunnon työpaikan läheltä melkein keskeltä kaupunkia. Ennen asunnon löytymistä olin asunut muutamien ystävieni luona pari viikkoa vain kassillinen vaatteita mukanani. Kävin töissä ja nukuin aina muutaman yön saman kaverin luona. Sitten vaihdoin seuraavan ystävän luokse. Tuossa tilanteessa oli aivan ihana huomata kuinka paljon hyviä ystäviä omistaakaan. Ja miten mahtavalta tuntui se vieraanvaraisuus minkä sain osakseni. Työ oli vuorotyö ja työsopimus tehtiin aluksi vain kuukaudeksi. Asunnon vuokrasin määräaikaisella sopimuksella niin, että saisin asua siinä korkeintaan kaksi vuotta.

Ensimmäinen yksin eletty syksy oli pimeä ja sateinen. Nuorin tyttäreni asui kanssani osittain eli kävi luonani satunnaisesti. Uusi työ vaati voimia, koska jouduin opettelemaan paljon uutta ja yövuoroihin oli vaikea sopeutua. Minulla oli kuitenkin enemmän vapaa-aikaa kuin koskaan aiemmin. Päätin nauttia elämästä ja tehdä niitä asioita, joihin aiemmin ei ollut aikaa. Elin pienellä budjetilla, tein itse ruokani, kierrätin tavaroita ja ostin tarvitsemani tavarat ja vaatteet kirpputorilta. Haaveilin maallemuutosta ja kävin katsomassa myytäviä taloja.

Eränä iltana pyöräilin iltavuoron jälkeen kaupungille ja menin kahville keskustaan ravintola Pikku Hanheen. Ravintolassa on kuukausittain vaihtuva näyttely paikallisten taiteilijoiden töitä. Istuin siinä kahviani juoden ja katselin maalauksia seinällä. Mietin miltä tuntuu kun omat työt ovat kaikkien nähtävillä. Ajatus jäi mieleen ja kotimatkalla olin ihan innoissani. Opettelisin maalaamaan. Tekisin ainakin itselleni muutaman taulun.

Ostin muutaman tuubin akryylivärejä ja taulupohjan ja aloin maalaamaan. Innostuin heti niin, että jo muutaman päivän jälkeen hain kaupasta lisää värejä. Kaksi pientä maalausta valmistui ja huomasin, että haluan maalata enemmänkin ja isompia töitä. Ostin isommat purkit värejä. Muutaman ihan vaan kokeeksi, koska maalit olivat mielestäni aika kalliita.

Innoissani esittelin kuvia keskeneräisistä ja valmiista töistä ystävilleni ja työkavereilleni. Työkaverini tilasi minulta taulun, kun olin maalannut vasta muutaman työn. Hän halusi maalaukseensa enkelinsiivet. Jännitti tehdä toiselle maalaus mutta toisaalta otin sen kannustuksena maalata lisää.

Talven tein hoitoalan töitä ja sopimustani jatkettiin aina kuukauden tai kahden välein. Vapaa-ajalla maalasin. Joskus oli vaikea jättää maalaus kesken ja lähteä töihin. Katselin päiväkausia videoita You-tubesta kuinka alan ammattilaiset maalaavat ja otin heiltä oppia. Tyttäreni toimi myös innoittajanani. Hän kannusti minua ja opetti eri tekniikoita. Hän kuten kaksi muutakin tyttöäni ovat käyneet kaikki taidekoulun peruskoulun ja lukion ohella. Joskus kun tyttäreni oli luonani, saatoimme maalata koko viikonlopun päivät ja yöt.

Keskityin siihen mitä minulla oli ja mitä halusin oikeasti tehdä. Samaan aikaan karsin koko ajan elämästäni kaikkea turhaa. Tavaroita, tapoja, ihmisiä.. Aloin pikkuhiljaa näkemään sen, mihin olin menossa. Haaveissani näin itseni asumassa maalla pienessä omakotitalossa keskellä metsää. Minulla olisi vanha rämisevä lava-auto ja vinttikoira siinä kyydissä. Koiran kanssa ajelisimme asioille hiekkatietä pitkin ja kotona keittäisin kahvit vanhalla puuhellalla. Maalaisin tauluja ja nauttisin elämästä. Tämä oli unelmani ja päätin, että toteutan sen jossain muodossa siihen mennessä, kun vuokrasopimukseni päättyy.

Talvella 2015 uuvuin työstä ja sain viikon sairaslomaa. Jatkoin kuitenkin töitä ja aloin miettiä vaihtoehtoa hoitoalan työlle. Toukokuussa tuli toinen merkki siitä, etten voisi enää kauaa jatkaa näin. Olin jäämässä viikon lomalle ja lomaa edeltävän yövuoron jälkeen jouduinkin sairaalaan. Sairaalasta päästyä ajoin kotiin, pakkasin autoon teltan, retkeilyvarusteet ja suuntasin leirintäalueelle. En antaisi sairaalareissun pilata lomaani. Vaikka toukokuisena yönä oli viileä nukkua teltassa, oli ihana päästä pois kaupungista nuotiotulen ääreen. Sairaalareissu jäi vaivaamaan mieltäni ja herätti miettimään vaihtoehtoja vuorotyölle.

Kevään aikana kaivoin kaapista vanhat kouluvesiväritkin. Taas katselin videoita, jotta oppisin tekemään haluamiani kuvia. Tajusin, että nämä värit minulla on ollut aina kaapissa. Harmitti, etten ollut aiemmin opetellut maalaamaan niillä.

Kesällä kävin taloesittelyissä ja työt jatkuivat aina muutama kuukausi kerrallaan. Työssä jaksoin käydä, koska opin tavan tehdä työssäkäynnistä mukavaa. Ajatuksissani työaika oli minimaalinen siihen kaikkeen verrattuna mitä halusin ja sain tehdä vapaa-ajallani. Ehdin hyvällä suunnittelulla tehdä paljon asioita vuorotyöstä huolimatta. Tapasin ystäviä, pyöräilin, retkeilin yms. Ystävillä on aina ollut suuri merkitys elämässäni.

Halusin maalata olohuoneeni seinälle sopivan maalauksen. Maalasin ison taulun missä on sieniä. Se on minulle erityisen merkityksellinen maalaus. Kun sain sen valmiiksi, tiesin, ettei opiskelu ollut mennyt hukkaan. Sain vihdoin seinälleni juuri sellaisen taulun, mistä olin haaveillut.

Syksyllä selkäni kipeytyi töissä ilmeisesti äkillisen vääränlaisen liikkeen seurauksena ja sain kaksi viikkoa sairaslomaa. Makasin yksin kotona sohvalla ja selkää särki lääkkeistä huolimatta. Minulla oli aikaa miettiä asioita. Mietin mitä tekisin elämälläni, pyöritin asioita mielessäni aina uudestaan ja uudestaan. Innostuin aina vaan enemmän miettiessäni mahdollisuuksia. Maalasin, aloin kirjoittaa elämästäni, kudoin, etsin netistä taloa, katselin inspiroivia elokuvia ja kuuntelin musiikkia. Kokeilin kasvis-ruokavaliota nähdäkseni kuinka ruokavalio vaikuttaa hyvinvointiini. Katselin netistä kotia etsiviä vinttikoiria ja You-tubesta opetusvideoita maalaamisesta. Sain myös päähäni yritysidean.

Levon lisäksi pyöräilin ja kävelin, jotta saisin selkäni kuntoon. Eräällä pyöräreissulla pysähdyin Lahden satamaan kahville. Päätin samalla poiketa käsityöläisten pitämässä liikkeessä katselemassa ja ihastelemassa. Jäin juttelemaan myyjän kanssa ja hän kertoi tekevänsä keramiikkaa työkseen. Pitkän juttutuokion jälkeen hän lupasi, että pääsisin hänen yksityisoppilaaksi. Sovimme, että voisin keväällä käydä hänen kotonaan muutaman kerran oppimassa perusasioita keramiikan teosta ja raku-poltosta. Pompin ilosta, kun lähdin pois liikkeestä.

Tästä innostuneena menin muutaman päivän päästä ravintola Pikku Hanheen esittelemään maalaamieni taulujen kuvia ja kysymään saisinko viedä tauluni sinne näyttelyyn. Ja sainhan minä. Varasin seuraavan vapaan kuukauden. Sovimme, että vien maaliskuussa näyttelyyn omia ja tyttäreni maalauksia.

Selkä oli vielä kipeä kahden viikon päästäkin vaikka olin pyrkinyt liikkumaan ja lepuuttanut sitä sopivassa suhteessa. Sairastuin rajuun flunssaan. En antanut sen haitata ajatustyötä ja jatkoin asioiden pyörittämistä päässä.

Olin kutonut pinon sukkia, maalannut pari taulua, kirjoittanut lähes 100 sivua tekstiä, oppinut ihan valtavasti asioita maalaamisesta, tilannut pitkään haaveena olleen vinttikoiran itselleni, saanut sovittua ensimmäisen näyttelyni, minulla oli opettaja keramiikalle ja mielestäni hieno yritysidea. Olin ihan innoissani ja malttamaton kaikesta uudesta mitä olin miettinyt elämääni. Tuon kuukauden jälkeen mikään elämässäni ei ollut niin kuin ennen. Flunssa hellitti ja menin takaisin töihin. Selkää särki vielä rankkojen työvuorojen jälkeen pitkään.

Joululahjaksi hain koiranpennun itselleni. Olin epäröinyt koiran ottamista vuorotyöni ja kerrostalossa asumisen takia. Koiran kasvattaja kuitenkin rohkaisi minua ja nyt se ihanuus oli siinä, silkkivinttikoira Varjo. Pentu roikkui villasukassani maalatessani ja vaati huomiota lähes koko ajan kotona ollessani.

Pyörittelin yritysideaa mielessäni ja puhuin siitä tyttärelleni. Hän innostui ideasta ja alkoi kehitellä sitä kanssani. Yrityksen ideana on liittää yhteen maalla asuminen, vapaa-aika, kierrätys ja elämän hidastaminen. Yritys olisi ainutlaatuinen ja omien arvojeni mukainen. Innostuin itse asiasta niin paljon, että harkitsin siitä itselleni elantoa. En ollut koskaan ajatellut löytäväni itseäni yrittäjäkurssilta. Kävin tammikuussa 2016 Lahdessa Ladecin "yrittäjäksi-intensiivikurssin" ja sain sieltä hyvän vastaanoton idealleni. Laskelmien mukaan olisin helposti yrityksen tuloilla elättänyt itseni. Kurssi oli hyvä ja siellä oli mukana ikänsä yrittäjänä olleita konkareita. Vaikka olin vakuuttunut siitä, että ideani oli hyvä, kurssilla tajusin kuinka paljon aikaa ja sitoutumista yrittäjyys tarvitsee. En olisi ainakaan vielä valmis sitoutumaan sellaiseen. Uskon kuitenkin saaneeni kurssilta niin paljon tietoa, ettei se missään nimessä menisi hukkaan, vaikken perustaisikaan yritystä.

Tammikuusta lähtien kirjoittelin facebookin sinkkusivuilta tapaamani miehen kanssa. Mies asui Keski-suomessa maaseudulla. Maaliskuussa mies tuli Lahteen avukseni ripustamaan tauluni ensimmäiseen näyttelyyni ravintola Pikku hanhen seinälle. Oli mahtava tunne viedä taulut kaikkien nähtäväksi. Päivitin facebookkiin alla olevan tekstin ja olin hiton ylpeä itsestäni. Olin tehnyt sen mistä olin haaveillut vuosi takaperin.

"Vähän yli vuosi sitten istuin ravintola Pikku Hanhessa Lahdessa ja mietin miltä omat tauluni näyttäisivät tuolla seinällä. No senhän se vaati, että piti ensin opetella maalaamaan. Tänään omat ja pari tyttären maalaamaa taulua on sillä samaisella seinällä. Kiitos Kyläpäällikölle asennus avusta." 3.3.2016

Keväällä tapailin miestä pitkästä välimatkasta huolimatta. Kävin opettelemassa keramiikantekoa opettajani luona, maalasin, kiersin kirpputoreja, vietin aikaa ystävieni kanssa ja koulutin koiranpentua. Koiranpentu oli todella villi luonteeltaan. Koulutus vei aikaa ja keskeytti maalaamisen ja kaikki muutkin työt monta kertaa päivässä, kun koira piti viedä ulos. Olin kuitenkin halunnut koiran ja olin iloinen, että olin uskaltanut ottaa sen.

Kävin tarjoamassa töitäni Lahtelaisen ravintola Hiidenkiven seinälle. Sain sovittua näyttelyn vasta seuraavan vuoden tammikuuksi. Siihen olisi vielä aikaa ja ehtisin tehdä monta uutta työtä siihen mennessä. Koko ajan oli mielessä se, että haluaisin pitää ainakin yhden isomman näyttelyn ihan oikeassa taidegalleriassa. Selasin nettiä ja mietin mahdollisuuksiani näyttelyyn. Mielessäni pyöri se, ettei minulla ole minkäänlaista taiteenalan koulutusta ja siksi voisi olla vaikea saada maalauksia näyttelyyn.

Kesällä sain sovittua näyttelyn Laurellin kahvilaan Lahteen seuraavan vuoden huhtikuuksi. Jade galleria Helsingissä haki näytteilleasettajia ensi vuodelle. Laitoin sinne hakemuksen ja sain vastauksen jo seuraavana päivänä, että minut oli hyväksytty sinne ja sain jopa valita milloin pitäisin näyttelyni. Valitsin ensi vuoden marraskuun, että ehtisin kunnolla paneutua asiaan ja tehdä tarpeeksi uusia maalauksia.

Kesälomani vietin Keski-Suomessa talvella tapaamani miehen luona. Nautin maaseudun rauhasta, maalasin ja kirjoitin. Keskustelimme paljon haaveistamme ja siitä mitä elämältä haluaisimme. Mies kannusti minua jatkamaan maalaamista. Yhdessä teimme taidetta lähes joka päivä, hän musiikkia ja minä kuvia. Olimme tapailleet koko kevään ja kesän hyvinkin tiiviisti. Lomalla sovimme, että syksyn tullen muuttaisin hänen luokseen.

Syyskuussa Galleria Foggasta otettiin yhteyttä ja tarjottiin näyttelypaikkaa lokakuuksi. Olin hämmästynyt, että minuun otetaan yhteyttä, enhän ollut laittanut hakemusta sinne. Päätin ottaa tarjouksen vastaan ja sovin näyttelystä. Vanha työkaverini, josta oli tullut minulle rakas ystävä, tilasi minulta uuden taulun.

Kahden vuoden määräaikainen vuokrasopimukseni loppui syyskuun viimeinen päivä. Se määräaika, jonka olin itselleni asettanut. Samoin viimeisin kahden kuukauden määräaikainen hoitoalan työsopimus loppui samana päivänä. Olin tehnyt kaksitoista pätkätyösopimusta kahden vuoden aikana samassa paikassa. En jatkanut töitä ja muutin lokakuun alussa Keski-Suomeen miesystäväni luokse.

Työpaikalle jäi paljon hyviä työkavereita. Ainakin yksi heistä muutti elämäänsä esimerkkini voimalla ja toinen osti vesivärit ja alkoi maalaamaan. Tavaroiden pakkaamisen ja vuorotyön väsyttämänä muuttolaatikoiden keskellä kuuntelin iltasatuna Täysii-seminaarin 2014 puhujia puhelimesta katsomatta videoita. Kuuntelin ja hymyilin, kuuntelin lisää ja minulle tuli hieno fiilis siitä mitä itse olin kokenut ja saavuttanut siihen asti.

Syksyn olen maalannut, suunnitellut tulevia näyttelyitä, miettinyt mitä seuraavaksi haluan tehdä, mihin näyttelyyn haluan hakea yms. Olemme sisustaneet kotia ja karsineet kaikkea turhaa tavaraa pois niin, että kotona on hyvä olla. Näyttely Galleria Foggassa oli minulle iso asia. Se oli minulle ensimmäinen ihan oikea taidegalleria näyttely. Sitähän olin toivonut ja se toteutui nopeammin kuin olisin ikinä uskonut. Keramiikan teko on jäänyt ja sitä haluaisin opetella jatkossa lisää. Työhuoneen nurkassa odottaa kaksi isoa säkillistä savea.

Joulukuussa huomasin, että Täysii-seminaariin haetaan tiimiä, en miettinyt hetkeäkään. Olin valmis ottamaan haasteen vastaan ja ihan innoissani asiasta ja kaikesta siitä mitä pääsisin tekemään tiimin kanssa. Olin joskus muutama viikko aiemmin sanonut ääneen, että haluaisin joskus mennä töihin messuille. En kuitenkaan näe itseäni myymässä tavaroita. Ennen joulua sain myös tietää, että pääsen tulevana kesänä näytteilleasettajaksi Loviisaan Strömforsin ruukin aulagalleriaan. Oli hakenut sinne aiemmin syksyllä ja jännitin pääsenkö sinne.

Vähän yli kaksi vuotta olen tehnyt joka päivä töitä haaveeni eteen ja nyt asun maaseudulla, minulla on aivan ihana itsekoulutettu rauhallinen silkkivinttikoira ja rakas mies. Kotona on puuhella, jonka lämmössä on ihana juoda aamukahvia ja syödä kaurapuuroa. Viime vuonna oli kaksi näyttelyä ja täksi vuodeksi on sovittu neljä näyttelyä. Yhteistyö ammattimuusikon kanssa on alkamassa ja suunnitteilla on yhdistää maalauksiini sopivaa taidemusiikkia. Kaiken tämän lisäksi pääsin Täysii-seminaarin tiimiin.

Sisäisen muutoksen myötä myös ulkoinen olemukseni on muuttunut. Paino on tippunut ihan itsestään ja sisäinen hyvinvointi näkyy myös ulkoisesti. Minulla on paljon haaveita ja innolla odotan mitä kaikkea tulevaisuus tuo tullessaan. Kiirettä ei kuitenkaan ole mihinkään. Asiat tapahtuvat kun niiden on aika tapahtua.

Niina Tervala 4.1.2017

Julkaistu Täysii-seminaarin sivuilla 16.1.2017

Ostaisinko sittenkin palan taivasta?

Olen läpikäynyt suuren elämänmuutoksen ja sen aikana aloin huomioimaan ympärilläni olevia asioita eri tavalla kuin ennen. Mietin suhdettani tavaroihin sekä sitä, kuinka paljon tavara määrittää ympärilläni olevaa elämää. Mietin paljon kierrättämiseen ja tavaran uudelleenkäyttöön liittyviä asioita.

Mietin kuka määrää tavaroiden arvon. Missä tilanteissa tavaran arvon määrää hyödyllisyys, tarpeellisuus, ekologinen, esteettinen arvo, tunnearvo tai joku muu? Mikä määrittelee sen mikä arvoista on tärkeä? Tuleeko tavaroille arvo, vasta kun se on oma tai siitä on maksettu jokin hinta joko rahana tai nähty vaivaa sen eteen? Jos voisin ostaa itselleni palan taivasta tai oman tähden taivaalta, olisiko silloin taivaan arvo elämässä suurempi? Antaisin tähdelle nimen ja katselisin sitä kirpeänä pakkasyönä. Voinko nauttia asioista omistamatta niitä? Mietin miten voisin itse vaikuttaa omassa elämässäni asioihin. Kokeilin uutta tapaa toimia ja vietin vuosi sitten yhden vapaapäivän kukkakaupassa kuvaten kasveja. En ostanut yhtään kukkaa, mutta nyt minulla on ne kaikki kuvina ja muistoina hienosta päivästä. Aiemmin olisin asiaa miettimättä käynyt ostamassa kukan kotiini. Kukka olisi luultavasti jo lakastunut ja lisäksi olisin varmasti jo unohtanut tuon kyseisen vapaapäivän. Se olisi ollut samanlainen kuin kaikki muutkin, merkityksetön.

Tietyn rajan ylitettyään ihminen uupuu ja haluaa muutosta. Yleensä osana tähän muutokseen liittyy kaikesta vanhasta luopuminen. Vanhat tavat, ihmiset, myös tavarat saavat jäädä. Välillä kuulee tarinoita ihmisistä, jotka myyvät koko omaisuutensa ja lähtevät maailmalle. Onnellisista ihmisistä. Itse tein tuosta kevyemmän version ja muuttaessani maalle asumaan otin mukaani koiran, pienen osan vaatteistani, henkilökohtaiset tavarat ja harrastukseeni tarvitsemani maalaustarvikkeet. Säilöin loput tavarat odottamaan, josko tarvitsisin niitä vielä. Nyt olen asunut maalla puoli vuotta, eikä ainakaan vielä ole tullut tilannetta, että minulta puuttuisi elämästä jotakin.

Jos sanon sinulle, että minulla on arvokas auto, mietit ensin minkä merkkinen se on ja paljonko se on maksanut. Muutokseni myötä näytti ulkoisesti varmasti siltä, että minulla olisi mennyt kaikki asiat huonompaan suuntaan. Minulla oli aiemmin mielestäni ihan hyvä auto. Kunnossa oleva ja toimiva, mutta sellainen, jonka korjaukset, jos niitä tulisi, veisivät paljon rahaa. Vaihdoin auton vanhempaan ja edullisempaan, koska en tarvinnut autoa päivittäin. Päätin ottaa vanhasta autosta kaiken ilon irti, niin kauan kuin se vielä toimisi. Ystäville asia oli vaikea selittää.

-No moikka! Vieläkö sä ajat tällä vanhalla röppösellä? Eikö sunkin olisi jo aika ostaa uudempi auto. Onhan sulla varaa.

-En mä tarvii uutta autoa. Ostan sen sitten, kun tulee sen aika. Ehkä sitten, jos muutan maalle asumaan ja auto on välttämätön liikkumiseen. Olen haaveillut siitä lava-autosta. Se olisi maalla käytännöllinen. Sitä paitsi tykkään mieluiten ajella tuolla mun vanhalla polkupyörällä. Saan siinä samalla liikuntaa, eikä tarvitse huolehtia parkkimaksuista.

Tämän kaltaisia keskusteluja käytiin säännöllisesti kavereiden kanssa. Huomioin myös kuinka paljon omistamani tavarat tai asumismuoto määrittelee sitä, miten ihmiset määrittelevät minut. Ensimmäiseksi lienee ajatus ihmisillä, ettei ole varaa parempaan tai uudempaan. Hyvin harvalle tulee mieleen, että edullisemman auton valinta onkin asennekysymys. Nyt kun asun maalla kaukana julkisesta liikenteestä, voin sanoa, että tällä hetkellä auto on minulle arvokas. Enkä tarkoita hintaa.

Elämänmuutokseni myötä astiakaappinikin näytti erilaiselta kuin aiemmin. Siellä oli parittomia laseja ja muita itselleni mieluisia astioita, sekä säästämiäni metallipurkkeja, lasipurkkeja ja muita kippoja. Olin säästänyt kaikki purkit jotain tulevaa tarkoitusta varten. Ystäväni tuli käymään ensimmäistä kertaa luonani ja alkaessamme syömään, hän sanoi kattavansa pöydän. Ihmettelin kuinka hän viipyy astiakaapilla niin pitkään. Hän oli aivan hukassa, kun ei löytänyt kahta samanlaista lasia kattaukseen. Minua hymyilytti ja otin kaapista erilaiset lasit pöytään. Mietin mielessäni, että olisin itse ajatellut aiemmin samoin. Olin tietoisesti halunnut laittaa vanhan elämäni pois ajatuksista ja pakannut omistamani 6-hengen astiastot kaappiin. En halunnut tavaran enää kahlitsevan minua. Olisin itse hyvin voinut juoda mehuni vaikka lasipurkista. Tärkeintä oli, että sain viettää hetkisen hyvän ystävän seurassa.

Keittiöni kuivaruokakaapista löytyy neljä muropaketista saatua minikokoista Tarzan figuuria. Ne jäivät jostain syystä kaappiin ja saivat jäädäkin. Huomasin kuinka joskus kaappiin kurkatessa Tarzanit saivat minut hymyilemään ja tulin hyvälle tuulelle. Niillä on ollut huumoriarvo. Suosittelen muillekin pitämään silmänruokaa ruokakaapissa.

Muistuipa mieleeni vuosien takaa eräs tarina siitä, kuinka me näemme asiat erilailla. Olin kesätyöntekijänä vastavalmistuneessa hoitolaitoksessa. Uuden paikan säännöt eivät olleet kovin tarkkoja ja teimme työkaverini kanssa asioita omalla tavallamme, kuitenkin ihan sovittujen sääntöjen mukaisesti. Kaikki eivät hyväksyneet tapojamme ja jouduimme isoon palaveriin selittämään tekemiämme valintoja työkavereille ja esimiehelle. Palaverissa istuimme ringissä, jotta kaikki voivat nähdä hyvin toisensa. Kun tuli vuoroni puhua, kaivoin taskustani muistivihkona käyttämäni pienen taskukokoisen vihkon. Avasin sen ja kiersin näyttämässä kaikille läsnäolijoille pientä kuvaa vihkon etusivun kulmassa. Menin takaisin omalle paikalleni ja kysyin, vaikken odottanutkaan kenenkään vastaavan:

-Mitä näitte kuvassa?

Katsoin työkavereitani ja huomasin, että monen kasvoille alkoi nousta hymy.

-Uskon, että aika moni näki tässä kuvassa hämähäkin väärinpäin tai kirkkoveneen, olenko oikeassa?

-Tiedättekö, tämä vihko on minulle arvokas siksi, koska olen saanut tämän tyttäreltäni ja hän on piirtänyt tähän etusivulle auringon ilahduttaakseen työpäivääni. Halusin vain näyttää teille kaikille kuinka erilailla näemme asioita, eikä mikään niistä ole väärä, vain erilainen. Tämä tässä on minun aurinkoni. Käydyn keskustelun jälkeen palaveri jatkui uskoakseni edes vähän paremmassa hengessä.

Työpaikalla minut tunnettiin ihmisenä, jonka eväät olivat milloin minkäkinlaisissa purkeissa. Aamukahvin aikaan saatoin kaivaa jääkaapista margariinirasian, johon olin tehnyt aamulla voileipäni tai lounaalla lasipurkin, johon olin tehnyt evääksi salaatin. Se mitä kuulin herätti minut ajattelemaan. Jotkut sanoivat, etteivät ole edes ajatelleet kuinka esim. lasipurkkeja voi käyttää uudestaan. Lounastauolla eräs työkaverini esitteli yli 40 euron "arvoista" juomapulloa. Se oli vaaleanpunainen läpinäkyvä ja siinä oli kantokahva. No olihan se hieno. Vai oliko arvokkaampi sittenkin minun kierrätetty mehutiivistepullo, jonka vähän kuluneeseen etikettiin olin tussilla kirjoittanut nimeni ja jonka sisällä olevan mehun olin itse keittänyt keräämistäni mustista ja punaisista viinimarjoista?

Miksi yhteiskunta on mennyt siihen pisteeseen, että ympärilläsi oleva tavara määrittelee sinut ja kaikki raha pitäisi kuluttaa? Monet ottavat lainaa pitääkseen yllä kulisseja paremmasta elämästä. Halutaan aina vaan isompi ja parempi asunto, auto, tai joku muu asia miettimättä mitä kaikkea muuta rahalla voisi tehdä. Vai voisiko luopua tarpeettomasta kuluttamisesta ja tehdä hiukan vähemmän töitä? Asiat voi nähdä ja tehdä toisinkin.

Miltä tuntuu sanoa ystävälle tähtitaivasta katsellessa:

-"Tuo tuolla on minun tähteni.."

Ja samalla hetkellä tajuta, että arvokkainta siinä hetkessä ei ole tähtesi.

-Niina Tervala-

Julkaistu Täysii-seminaarin sivuilla 28.12.2017

Uskallatko olla muiden seurassa yksin?

Olin käymässä entisessä kotikaupungissani ja tapasin vanhan työkaverini. Kerroimme kuulumisia ja toivottelimme toisillemme hyvää jatkoa. Muistin myöhemmin illalla erään työpäivän kyseisessä työpaikassa.

Oli ollut kylmä, sateinen ja pimeä marraskuu ja sama sää jatkui joulukuun puolelle. Iltapäivällä töihin mennessä ulkona oli jo hyvin hämärää. Väsytti ja paleli. Olisi ollut hienointa, jos olisi voinut jäädä kotiin nukkumaan. Joulukuun kiireet olivat osaltaan vieneet voimia ja kotonakin olisi ollut paljon tekemistä.

Istuimme työvuoron aluksi kuulemaan raporttia aamuvuoron hoitajalta ja jaoimme illan tehtävät. Iltavuorot olivat yleensä kiireisiä, koska työntekijöitä oli iltavuorossa vain neljä. Tehtävät jaettuamme lähdimme jokainen tahoillemme. Teimme töitä osan ajasta yksin ja osan pareina, jotta pääsisimme suurinpiirtein samaan aikaan tauolle.

Sain työt tehtyä ihan ajallaan. Kaksi hoitajaa oli ehtinyt taukotilaan ennen minua ja he söivät eväitään pöydän ääressä. Pöytä oli yhdistetty kahdesta vähän erilaisesta pöydästä. Käsiä pestessä kuulin kuinka toinen hoitaja avasi eväsrasian. Hain jääkaapista evääni, laskin ne pöydälle vastapäätä toista hoitajaa ja laitoin keittoni mikroon. Hetken päästä mikro piippasi ja pääsin syömään. Neljäskin hoitaja tuli paikalle, lämmitti mikrossa eväänsä ja istui pöydän äärelle.

Lusikat kilisivät. Yksi hoitaja kävi keittämässä kahvia ja jatkoi syömistä. Kahvinkeittimen ääni rikkoi hiljaisuuden. Kukaan ei puhunut mitään. Ensin tuli mieleen vaikka mitä sanottavaa, jopa vähän vaivaantunut olo. Mieli täyttyi kysymyksistä. Miksi kukaan ei sano mitään? Onko tapahtunut jotakin mistä en tiedä?

En kuitenkaan halunnut rikkoa hiljaisuutta. Vilkaisin kaikkia työkavereitani ja huomasin heidän syövän eväitään rauhallisen näköisinä. Kun hiljaisuus oli kestänyt muutaman minuutin, mieli rauhoittui. Keskityin syömään eväitäni. Kesäkeitto maistui harvinaisen hyvältä, eikä enää ollut tarve puhua.

Kahvinkeitin hiljeni, kun kahvi valmistui. Kukin vuorollaan haki kahvinsa, yksi hoitaja keitti mikrossa itselleen teetä. Mintun tuoksu sekoittui kahvin tuoksuun. Kahvipöydällä oli kaurakeksejä. Otin yhden keksin, haukkasin siitä palan ja suljin silmäni. Ajatuksissani menin kesäiselle lammenrannalle uittamaan jalkojani viileässä vedessä. Katselin auringon kimallusta vedenpinnalla ja tunsin kuinka iltapäivän aurinko lämmitti selkääni.

Havahduin siihen, kun työpuhelin piippasi hälytyksen. Hiljaisuus oli rikkoontunut ja tauko loppunut. Mitään puhumatta veimme eväsrasiat reppuihimme ja lähdimme jatkamaan töitä.

Myöhemmin illalla puhuimme kuinka merkittävä ja hieno tauko meillä oli ollut. Jokainen meistä oli tarvinnut hetken hiljaisuutta ja saanut sen joulukuisena iltana työpaikalla. Olimme osanneet elää siinä hetkessä puhumatta, vilkuilematta kelloa, puhelinta, lehteä..

Niina Tervala 3.5.2018

Kullankeltainen auto ja auringonlaskun valo

Olin muuttanut maaseudulle asumaan vajaa vuosi aiemmin. Minulla oli ollut kaupungissa asuessa vanha auto, jonka kilometrit olivat tulleet täyteen. Olin pikkuisen ylpeä itsestäni, sillä olin malttanut ajaa auton loppuun. Ystävien mielestä minun olisi ollut syytä vaihtaa auto parempaan jo kauan aikaa sitten.

Ostin minulle uuden, vanhan auton ja ajelin sillä työmatkaa muutamia päiviä. Opettelin samalla kuinka kaikki laitteet toimivat autossa. Kokeilemalla löysin penkinlämmittimet, valot ja sain viimein radion auki. Radion kuuntelu oli yksi tärkeä asia työmatkalla joka kesti noin 15 minuuttia. Siinä ajassa ehti etsiä hyvän kanavan ja vaikka laulaa biisin mukana.

Nauratti, kun muistin mitä olin autoa etsiessä ajatellut. Minulle olisi ihan sama minkä merkkinen auto olisi, kunhan se toimisi ja pystyisin sillä ajella työmatkani. Olin mielessäni ajatellut, että olisi kiva, jos saisin keltaisen auton. Hämmästys oli suuri, kun nykyinen kullankeltainen auto tulla tupsahti elämääni kuin vahingossa.

Auto tuntui toimivan hyvin ja sillä oli kiva ajella. Muutaman päivän päästä koelautaan syttyi oranssi valo ja ihmettelin sitä. Katsoin bensamittaria ja mielestäni bensaa oli vielä runsaasti jäljellä. Ajattelin jonain päivänä selvittää mikä merkkivalo se on. Tänään olisi paljon muutakin tehtävää ja ajattelin ensimmäiseksi käydä ostamassa autoon pussillisen karkkia uuden auton kunniaksi.

Kaksi päivää myöhemmin muistin kertoa kotona valosta. kerroin, että joku oranssi auringonlaskun valo palaa autossa, muttei mitään vikaa näytä olevan ja bensaakin on. Mieheni käy tarkastamassa auton ja kysyy minulta kuinka olen voinut ajaa bensan niin loppuun, ettei tankissa ole mitään jäljellä. Samassa hetkessä tajusin mitä oranssi merkkivalo tarkoitti. Nauratti. Ja samalla tunsin itseni niin tyhmäksi. Naiseksi, jolla on kullankeltainen auto.

Olin vanhasta tottumuksesta lukenut bensamittaria samoin kuin vanhassa autossa, missä viisari laski vasemmalle bensan loppuessa. Olin luullut, että tankki on täysi vaikka se oli aivan tyhjä. Tässä autossa mittari laski oikealle bensan vähetessä.

Olin autuaan tietämättömänä ja huolettomana ajellut tyhjällä tankilla ohittaen merkkivalon. Minä, jolle aina on ollut tärkeää, että auto tankataan paljon ennen merkkivalon varoitusta.

Näinhän käy monesti elämässäkin. Varoitusmerkit ovat olemassa kauan ennen tapahtumaa. Voit ohittaa varoitusmerkit ja jatkaa elämää niin kuin mitään ei olisi vialla. Sitten yhtäkkiä kaikki muuttuu. Väistämätön tapahtuu ja isotkin elämänmuutokset näyttävät tapahtuvan liian nopeasti. Taustalla saattaa olla hyvinkin pitkään kestänyt ajelu varoitusvalojen palaessa.

Jälkikäteen katsottuna auringonlaskun valo varoitti jostakin. Tällä kertaa oli onni matkassa, eikä bensa loppunut kesken matkan.

Niina Tervala 3.5.2018 

Miten kaikki tiet vievät

sinne minne olet menossa?

Elämänmuutokseni myötä aloin karsia elämästäni asioita, joita en enää tarvitsisi. Tavaroista oli helppo luopua, omien tapojen ja tottumusten muuttaminen vaati aikaa. Opettelin elämään pienesti ja nauttiman elämästä. Kysyin usein itseltäni "Tykkäänkö tästä? Onko tämä hyväksi minulle?"

Otin kaiken irti vapaa-ajasta. En jäänyt odottamaan vapaapäivää vaan elin ja nautin joka hetkestä. Aamun aloitin niin, että joka aamu minulla oli hetki aikaa jollekin mieluiselle tekemiselle.

Nautin noista hetkistä. Saatoin kutoa sukkaa, kuunnella musiikkia tai lukea kirjaa. Työvuorot käänsin päässäni niin, että näin listassa sen ajan minkä saan olla vapaalla ja suunnittelin sille ajalle mieluista tekemistä.

Aloin haaveilla omasta taidenäyttelystä vaikken ollut maalannut mitään lukioaikojen jälkeen. Päätin opetella maalaamaan tauluja ja käytin aikaa omaan hyvinvointiini. Liikuin tarpeeksi, söin terveellisesti ja nukuin riittävästi. Television katselun jätin lähes kokonaan ja korvasin sen lukemisella. En kuitenkaan tehnyt mistään itselleni pakkoa tai rangaistusta. Oli päiviä, kun sohva tuntui pohjattomalta, pizza maistui paremmalle kuin koskaan ennen ja aamuyön tunteina tuli parhaat ideat maalauksiin.

Tein kuitenkin joka päivä jotain haaveeni eteen. Jonain päivänä katselin vain hetken inspiroivia kuvia, joku toinen päivä harjoittelin tuntikausia maalaamista you-tube videoiden avulla. Tuntui kuin olisin pakannut elämäni matkalaukkua. Matkalaukkuun pakkaisin vain sen mitä matkalla tarvitsisin tästä päivästä lähtien.

Matka tuosta tähän päivään, on ajallisesti lyhyt mutta on ollut hienoa huomata kuinka valtava muutos itsessäni on tapahtunut. Elämääni on pikkuhiljaa tullut kaikkea sitä mistä olin voinut vain unelmoida muutama vuosi sitten.

Kävin maaliskuun lopussa ripustamassa taidenäyttelyni Taidekeskus Järvilinnaan Laukaalle. Mietin matkalla kuinka elämäni on muuttunut. Tavatessani nykyisen puolisoni muutama vuosi sitten pyysin häntä mukaani ripustamaan ensimmäistä näyttelyäni Lahtelaisen ravintolan seinälle. Tuohon näyttelyyn vein kolme omaa maalaustani ja kaksi tyttäreni maalausta. Sanoin puolisolleni, että saatan ehkä pitää joskus toisenkin näyttelyn.

Nyt näyttelyitä on ollut useita ja harrastuksesta on tullut elämäntapa. Maalaaminen on tuonut elämääni paljon erilaisia hienoja tapahtumia, uusia ihmisiä ja kokemuksia. Nautin kaikesta uudesta ja maalaamisen lisäksi olen opetellut metalli- ja valokuvagrafiikkaa, valokuvannut, kirjoittanut artikkeleita ja runoja.

On ollut hienoa huomata kuinka käsitys omasta osaamisesta on muuttunut. Aikaisemmin työn täytyi olla lähes valmis, ennen kuin uskalsin sanoa, että tykkään siitä. Nykyään jo luonnosteluvaiheessa saatan sanoa "Mä tykkään tästä jo nyt". Odotan sitä, että pystyn näkemään työn valmiina ennen aloittamista ja voin silloin sanoa tyhjälle paperille nuo sanat. Nautin suunnattomasti siitä, kun saan aloittaa iltani tyhjän paperin kanssa. Vihkon sivuille voin kirjoittaa ajatuksiani ja luoda oman maailmani, isommat paperiarkit täyttyvät kuvista.

Tänään kirkkaanpunaisessa matkalaukussa on valokuvia rakkaista tyttäristäni, lempimekko ja lettinauhat, paljon tyhjää paperia ja kyniä, ystävän kirjoittama runokirja ja kuulokkeet, joilla kuunnella rakkaan säveltämää musiikkia. Mihin ikinä menenkin matkalaukku on mukana. Toivottavasti jonain päivänä voin pakata laukkuun myös itse kirjoittamani runokirjan.

Niina Tervala 9.4.2018

Julkaistu Uusi Savo lehdessä huhtikuussa 2018.